Tapakulttuuri

Monien kulttuurien maa

Filippiineillä on kymmeniä kieliä ja kulttuureita, joten tapojakin on monenlaisia. Vähemmistökulttuurit eroavat huomattavasti valtakulttuurista ja Manila ja maaseutu ovat kaksi eri maailmaa. Siinä missä manilalaiset, katoliset tavat ovat suomalaisillekin tuttuja, kuten häät valkoisine morsiuspukuineen ja kakkuineen, esimerkiksi aeta-heimolla monivaimoisuus on sallittua ja morsiamesta maksetaan vaikkapa jousten ja nuolien muodossa. Manilassa internet, tekstiviestit ja älypuhelimet ovat nuorison villitys, syrjäkulmilla ei ole sen paremmin sähköä kuin kännyköitäkään. Maailman tietoon leviävät vain hallitsevan kulttuurin eli Manilan keski- ja yläluokkaisten tagalogien tavat, joihin länsimaiset siirtomaaisännät ovat jättäneet voimakkaimmin merkkinsä.

Seuraavassakin kuvataan pääosin valtakulttuurin tapoja. Sen joka menee Manilaa kauemmas, on kuitenkin viisasta tutustua juuri kohdealueensa tapakulttuuriin. Nykyisin internetistä saattaa löytyä tietoa niistäkin.

Filippiinien tapakulttuurista ovat kirjoittaneet heidän itsensä lisäksi luultavasti eniten yhdysvaltalaiset. Filippiiniläiset kirjoittajat ovat useimmiten yhteiskuntaluokkaa, joka on ollut sukupolvesta toiseen eniten vuorovaikutuksessa siirtomaaisäntien kanssa. Sen vuoksi he ovat omaksuneet ensin espanjalaisten ja sitten amerikkalaisten kielen, tavat ja arvostukset. Toiset heistä ihailevat edelleen kaikkea länsimaista, ennen kaikkea amerikkalaista, enemmän kuin kotimaista. Tätä kutsutaan koloniaaliseksi mentaliteetiksi. Heille on esimerkiksi tyypillistä hävetä kansan vaikeuksia ääntää tiettyjä vierasmaalaisia kirjaimia (esim. f ääntyy p:ksi). Kansallismielisempi ryhmä päinvastoin haluaisi hylätä kaiken ulkomaisen vaikutuksen. Molemmat ryhmät vertaavat filippiiniläisiä tapoja länsimaisiin, ei niinkään esimerkiksi toisten aasialaisten kansojen tapoihin. Yhdysvaltalaiset kirjoittajat tekevät samoin. Suomalaiset taas voisivat arvioida tapoja kokonaan eri tavalla.

Onko kansoilla edes mitään yhtenäisiä tapoja tai pysyvää luonnetta, joista ne tunnistaisi? Esimerkiksi suomalaisten väitetty puhumattomuus? Kansainvälistyminen ja kännykät ovat tainneet muuttaa käyttäytymisemme perusteellisesti – vai olimmeko ennenkään niin sulkeutuneita? Filippiinoista taas on sanottu esimerkiksi, että he aina myöhästelevät (mañana-mentaliteetti), mutta ei kannata luottaa tähän joka tilanteessa. Maalla ei eletä vielä kellon mukaan, mutta kaupungissa tavat eivät juuri meistä poikkea. Heidän sanotaan myös tyytyvän fatalistisesti kohtaloonsa (bahala na -mentaliteetti). Voiko näin todella väittää tuhansien järjestöjen kansasta, joka on vaihtanut presidentinkin kaksi kertaa mielenosoitusten avulla? Filippiiniläisten väitetään myös olevan erityisen herkkänahkaisia itserakkautensa (amor-propyo) takia ja hermostuvan kasvojen menetyksestä, jos heitä haukutaan vaikkapa tyhmäksi. Eiköhän suomalainenkin hikeentyisi vastaavassa tilanteessa.

Kulttuurit – eli tavat joilla ihmiset elävät – eivät ole pysyviä, vaan muutosta tapahtuu kaiken aikaa. Ja pitää aina kysyä, kenen tavoista on kysymys: naisten vai miesten, rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten.

Kohteliaisuus

Vieraanvaraisuus. Syöminen on kaiken kanssakäymisen perusta. Filippiiniläiset valmistavat mielellään ruokaa yhdessä ja syövät tuntikausia joukolla vaihtaen samalla kuulumiset ja juorut (tsismis). Senpä vuoksi vieraskin pyydetään aina juuri ruokapöytään. Monissa matkaoppaissa varoitetaan myöntymästä heti ensimmäiseen pyyntöön. Tavat voivat kuitenkin vaihdella tilanteesta ja paikasta toiseen. On luultavasti epäkohteliaampaa kieltäytyä. Vieraalle tarjotaan yleensä parasta, vaikkei perheellä olisi siihen varaakaan, ja tyrkyttäminen on yleistä. Filippiiniläiset saattavat tyrkyttää vielä evästäkin pois lähtijälle mukaan. Vieras voi varautua ylenpalttiseen vieraanvaraisuuteen viemällä puolestaan tuliaisia, vaikkapa hedelmiä tai karkkeja lapsille. Lasten kautta käy reitti filippiiniläisen sydämeen. (Katso lisää kohdasta ruokakulttuuri.)

Kohtelias kunnioittavuus. Enemmistön tavat ovat pääosin länsimaisia, joko espanjalaista tai amerikkalaista perua, joten suuria yllätyksiä he eivät aiheuta meille. Tavat ovat kuitenkin pari astetta kohteliaampia, muodollisempia useimmiten, mutta samalla ystävällisempiä kuin meillä. Titteleitä ja asemaa ja arvoa osoittavia sanoja käytetään paljon. Henkilön nimen eteen liitetään aina jokin arvonimi, kuten herra (Ginoong), rouva (Ginang), neiti (Binibining) – tai vastaavat englanniksi. Lukuun ottamatta aivan läheisiä ystäviä kaikki teitittelevät toisiaan ja viljelevät lauseissa kohteliaisuussanoja (po, ho) erityisesti, kun ikä- ja arvoerot ovat suuret. Lisäksi lähes samanarvoisiakin puhutellaan hellittelevillä kohteliaisuussanoilla, esim. ”isosisko” (ate) ja ”isoveli” (kuya).

Puhetavat

Nimet ja lempinimet. Toisaalta ollaan tuttavallisiakin ja käytetään vain etunimiä. Lähes jokaisella on lempinimi, myös ja erityisesti julkisuuden henkilöillä. Syrjäytetty presidentti Joseph Estrada on kaikille vain ”Erap” tai 1983 murhattu poliitikko Benigno Aquino oli ”Ninoy”. Monet lempinimet tulevat englannin kielestä (Boy, Baby, Butch) tai kiinasta (Jing, Ding). Tavallisia lempinimiä ovat myös Bing, Dodong, Nonoy, Neneng, Ning. Niitä käytetään myös tuplana: Deng-Deng, Jun-Jun. Usein vain yksinkertaisesti pitkä nimi lyhennetään. Monet käyttävät äitinsä sukunimeä toisena nimenään, mutta nimikirjoituksessa näkyy monesti vain nimen etukirjain.

Lisää nimistä kielisivulla, ks. myös lasten nim e t -sivulle.

Tervehtiessä kätellään kuten meillä. Kevyet poskisuudelmat – ilman suuteleminen molemman korvan alla – kuuluvat etenkin naisten tapoihin. Tavallista on tervehtiä kysymällä vointia: mitä sinulle / teille kuuluu (kumusta ka / kayo)? Katso lisää tervehdyksiä pienestä filippiinon sanastosta.

Pehmeää puhetta. Filippiiniläiset ovat toisiaan tavatessaan meluista kansaa, mutta äänet ovat iloisia. Ääntä ei koroteta eikä tiuskita, sillä ihanteena on ristiriitojen välttäminen ja miellyttävä yhdessäolo (pakikisama). Kiroilua ja epämiellyttävää käytöstä tapaakin harvoin. Filippiiniläiset myös hymyilevät alituiseen ja ovat helppoja tulla toimeen, sillä he eivät ole yleensä ujoja eivätkä sulkeutuneita. He esiintyvät mielellään ja ovat maailman kiitollisimpia kuvattavia. He rupattelevat ja kyselevät. Sen tarkoitus on – ehkäpä suomalaisen harmiksi – pikemminkin luoda ystävällistä tunnelmaa kuin saada tietoa. Ristiriitojen välttelyyn ja miellyttämishaluun liittyy haluttomuus sanoa mitään kielteistä. He sanovat ikävät asiat kierrellen ja antavat mieluummin perusteettomia lupauksia tai vaikkapa jättävät vastaamatta. Pääsääntö on, että jos filippiino selvästi kiertelee, hän siis haluaisi sanoa ei. Parempi tarkistaa asia moneen kertaan. Ristiriitojen sattuessa voi olla parempi selvittää asiat jonkun välittäjän kautta kuin suoraan.

Tunteiden osoittaminen. Filippiiniläiset osoittavat myönteisiä tunteita enemmän kuin kielteisiä. Hymy ja nauru ovat herkässä. Toisaalta filippiiniläinen hymyilee ja nauraakin tilanteissa, joissa suomalainen ei sitä odottaisi, etenkin kaikenlaisen hämmennyksen takia. Mitä vaikeampi jokin asia on kertoa, sen enemmän kertoja saattaa nauraa. Kielteisten tunteiden kuten suuttumuksen näyttäminen on harvinaista. Itkeminenkin on yleisempää paikallisissa elokuvissa kuin elävässä elämässä. Jatkuva myönteisyys tekee toisaalta kanssakäymisen helpoksi, mutta suomalaisen mielestä se voi tuntua myös petolliselta. Mitä se filippiino oikein todellisuudessa ajattelee? Totuushan on, että kaikesta miellyttävyydestään huolimatta filippiiniläinen kulttuuri on myös väkivaltainen. Väkivaltarikokset ovat yleisiä ja aseita on erittäin monilla amerikkalaiseen tapaan.

Elekieli. Suuria eroja suomalaiseen elekieleen ei ole. Muutamia poikkeuksia on.

Filippiiniläinen kutsuu toista lähemmäs viittilöimällä kädellään alaspäin, ei ylöspäin niin kuin meillä.
Monet filippiiniläiset tervehtivät nostamalla kulmakarvojaan ja nyökkäämällä ylöspäin.
Esineitä he osoittavat huuliaan törröttämällä eikä sormellaan.
He tekevät itselleen tietä väkijoukossa kyyristymällä kämmenet yhdessä edessään.
Huomiota kiinnitetään suhauttelemalla ja maiskauttelemalla kuin Latinalaisessa Amerikassa.
Ravintolassa laskua pyydetään käsimerkeillä piirtämällä sormin ilmaan laskun muotoinen suorakaide – näin tarjoilijan ei tarvitse juosta pöydän luo vain kuullakseen, että häntä pyydetään tuomaan lasku.
Lapset osoittavat kunnioitusta vanhemmalleen nostamalla tämän käden otsalleen (mano po), ei esimerkiksi niiaamalla tai pokkaamalla.

Pukeutuminen

Vaatteet. Filippiiniläiset pukeutuvat länsimaisesti ja ylpeilevät viimeisimmän amerikkalaisen muodin seuraamisella. Tavat vaihtelevat luokkaerojen mukaan. Espanjalaisesta perinteestä tulevat ”hienot” pukeutumistavat pätevät rikkaimpiin ja parempiosaisiin. Heille on tyypillistä eurooppalais-amerikkalainen muodollisuus ja ylipukeutuminen. Iltapuvut ja kaikenlainen loisto, korut ja helyt kuuluvat asiaan. Kaupunkien keski- ja yläluokka kulkee myös lämpimämmissä vaatteissa (heillä voi olla jopa nahkatakki ja naisilla sukkahousut), koska he osoittavat siten varakkuuttaan ja koska he myös oleskelevat kylmiksi ilmastoiduissa autoissa, toimistoissa ja asunnoissa. Köyhemmät käyttävät kevyitä, tropiikin kuumuuteen sopivia vaatteita, etenkin maalla. Kansan arkiasu sukupuoleen katsomatta ovat sortsit tai farkut ja t-paita. Muslimialueilla pukeutumissäännöt ovat hiukan toiset: naisilla on yleensä huivi.

Kengät. Jalkineina köyhimmät etenkin maalla käyttävät varvastossuja, varakkaammat pitävät lenkkitossuja tai sandaaleita. Umpikengät ovat arvostetumpia: moniin ravintoloihin ja virastoihin pääsee vain umpikengissä.

Kenkien riisuminen taloon astuessa on siellä tapana samoin kuin meillä.

Juhlapukuina miehillä on läpinäkyvän kevyestä ananaskuidusta valmistettu paita (barong tagalog), joka korvaa länsimaisen puvuntakin. Naisille tyypillisiä perinteisiä juhlapukuja ovat perhoshihaiset leningit (terno).

Uima-asut. Vaikka pukeutuminen on muuten länsimaista ja katuvaatetus etenkin viime vuosina on muuttunut hyvin paljastavaksi, yleisesti ollaan kuitenkin häveliäämpiä kuin meillä eikä alastomuutta harrasteta. Filippiiniläisistä moni kainostelee eikä riisuudu mielellään missään edes saman sukupuolen tai läheisten seurassa tai jopa yksin ollessa. Pelkässä uimapuvussa monet eivät edelleenkään esiinny, vaan uidaan kaikki vaatteet päällä. Sen verran on kuitenkin tavat muuttuneet, että turistirannoilla uimapuvussa kulkevat naiset eivät suinkaan kaikki ole enää ”alan naisia”. Häveliäisyys on seurausta katolisesta kasvatuksesta. Ennen espanjalaisten tuloa kansa pukeutui pelkkään lannevaatteeseen ja tatuointeihin, mistä muistona vieläkin jotkut alkuperäiskansojen naiset kulkevat yläosattomissa.

Muut ulkonäköasiat. Filippiinot yrittävät pitää ihonsa mahdollisimman valkoisena ja käyttävät sitä varten monenlaisia aineita ja välttelevät auringossa olemista. He myös käyttävät sateenvarjoa auringonsuojana. Viime vuosina muotiin on tullut tukan värjääminen mielikuvituksellisesti.

Perhe

Perhesiteet. Tiiviitä perhesiteitä filippiiniläiset pitävät yhtenä kulttuurinsa peruspiirteenä ja yhteiskuntakin pyörii sukujen ympärillä. Perheeseen lasketaan ydinperheen lisäksi isovanhemmat, tädit, sedät, serkut ja monia ihmisiä, jotka eivät ole geneettistä sukua kuten kummit (kummitäti ninang, kummisetä ninong), joilla on tärkeä asema. Laajennettu perhe asuu monesti myös samassa taloudessa, vaikkakin kaupungistuminen ja pienet asunnot ovat vähentämässä mahdollisuuksia siihen. Sukujuhlat ovat merkittäviä tapahtumia, joista ei haluta olla poissa. Perhe on myös sosiaaliturvan perusta maassa, missä julkinen sosiaaliturva lähes kokonaan puuttuu. Jokainen tuntee taloudellisenkin velvollisuutensa, ikuisen kiitollisuudenvelkansa (utang-na-loob) perheelleen, ja huolehtii esimerkiksi nuorempien sisarusten kouluttamisesta ja perheen sairaista, vammaisista ja vanhuksista. Jopa vuosikymmenten jälkeen rikkaampiin maihin muuttaneet siirtolaiset lähettävät säännöllisesti rahaa ja lahjoja kotimaahan jääneille sukulaisilleen.

Lapset ja vanhemmat. Lapset kasvatetaan suomalaisen näkökulmasta katsoen vanhanaikaisen hyville tavoille eli tottelevaisiksi jopa ruumiillista kuritusta käyttäen. Vanhempien kunnioittamista edellytetään eivätkä lapset tee mitään neuvottelematta vanhempien kanssa. Kylään tullessaan lapset ensimmäiseksi tervehtivät aikuisia, erityisesti vanhuksia, viemällä heidän kätensä otsalleen (mano po). Vanhempia myös teititellään yleisesti. Iän karttuessa lapsilla on velvollisuus osallistua sekä kotiaskareisiin että toimeentulon hankkimiseen kodin ulkopuolelta. He huolehtivat vanhenevista vanhemmistaan ja nuoremmista sisaruksistaan. He ovat perheen tuki maassa, missä ei ole juuri mitään sosiaaliturvaa. Ehkä raskaiden velvoitteittensa takia lapset käyttäytyvät hillitymmin kuin meillä. Toisaalta lapsia hellitään anteliaasti ja koko perhe ja muutkin osallistuvat hellimiseen. Lopputuloksena lasten kitinää ja riitelyä kuulee siellä paljon vähemmän kuin meillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mitään ongelmia olisi. Huumeet ovat myös Filippiineillä nuorison ongelma, etenkin Manilassa.

Lisää Filippiinien lapsista.

Mitä nimiä lapsille annetaan?

Miehet ja naiset. Ennen kuin espanjalaiset siirtomaavaltiaat toivat katolisuuden ja eurooppalaiset tavat, naisilla oli huomattavan korkea asema yhteiskunnassa. He saattoivat ottaa eron miehestään, hallita heimoaan ja toimia uskonnollisten rituaalien johtajina. Jäänteitä tästä alkuperäisestä ”matriarkaatista” on vielä hiukan jäljellä satojen vuosien katolisen kasvatuksenkin jälkeen. Naisten asemaa paransi myös amerikkalaisten sata vuotta sitten tuoma tasa-arvoinen koulujärjestelmä, 1937 saatu äänioikeus ja vuoden 1987 melko tasa-arvoinen perustuslaki. Verrattuna useimpiin aasialaisiin naapureihinsa filippiinat ovat hyvin koulutettuja ja emansipoituneita.

Kuitenkin katolinen kulttuuri vaikuttaa edelleen eniten sukupuolten välisiin käyttäytymistapoihin. Kaksinaismoraalisesti ”kunnon” naisilta edellytetään siveyttä ja koskemattomuutta ennen avioliittoa, miehille taas syrjähypyt ja rakastajattarien tai ”kakkosperheiden” pitäminen annetaan anteeksi. Prostituutio on laissa kielletty, mutta se on laajaa ja syvään juurtunutta. Avioero ja abortti ovat kiellettyjä. Ehkäisykielteisyys ja terveydenhoidon puutteet aiheuttavat naisille suuria ongelmia. Miestä pidetään edelleen perheen päänä, jolla on enemmän oikeuksia kuin muilla. Macho-kulttuurin mukaisesti miehet toisaalta tuhlaavat perheen rahat kukkotappeluihin, rahapeleihin ja alkoholiin, mutta toisaalta he laulavat rakastetuilleen serenadeja ikkunoiden alla ja ostavat ystävänpäivänä kukkia ja lahjoja.

Seurustelu ja kihlaus. Varsinaiset järjestetyt avioliitot puhemiehineen ovat jo jäämässä historiaan, vaikkakin tradition voima on vielä suuri, etenkin muslimialueilla. Nykyisin romanttinen rakkaus kuuluu valtaväestön avioliittoihanteisiin. Morsiuspukukaupat, rakkauslukemistot ja -elokuvat ynnä muu kukoistavat. Ennen avioliittoa on tavallista seurustella melko pitkään ja vaihtaa rakkauskirjeitä joko paperilla, tekstiviestinä tai sähköpostilla. Perinteisesti miehet esittävät serenadin (harana) mielitietylleen. Kun pari on keskenään sopinut avioliitosta, varakkaissa piireissä sulhanen vahvistaa asian antamalla kihlasormuksen (singsing). Tämä on sopeutumista länsimaiseen tapaan, mutta ehkä myös jäänne ikivanhoilta ajoilta, jolloin sulhasen kuului antaa morsiamelle lahja.

Kihlajaisaikana järjestetään lukuisia juhlia ja tapaamisia, joiden tarkoituksena on sukujen tutustuminen toisiinsa ja kaikkien osapuolten hyväksynnän hankkiminen liitolle. Ensin on vuorossa luvan pyytäminen morsiamen vanhemmilta. Sulhanen saapuu tilaisuuteen (pamanhikan) omien vanhempiensa kanssa ja suvut sopivat keskenään häävalmisteluista juhla-aterialla. Sulhasen suvun puolelta tuodaan tavallisesti myös lahja, kuten äidin itse leipoma lempikakku. Muinaisiin tapoihin kuului, että sulhanen osoitti kihlausaikana kelpoisuutensa esimerkiksi tekemällä työtä morsiamen talossa (paninilbihan -perinne). Nykyisin tavasta on valtakulttuurissa jäljellä se, että seurustelu tapahtuu tavallisesti tytön kotona vanhempien silmien alla ja sulhasta aletaan pian pitää perheenjäsenenä ja hänellä teetetään pikku tehtäviä. Ennen häitä morsiuspari myös vierailee suvun tärkeiden vanhusten ja kummiensa luona saaden näiltä siunauksen liitolle (pa-alam) ja kutsuen näitä häihin. Vielä tapoihin kuuluu morsiamen luovutusjuhla (despedida de soltera) sekä munien tai jonkin muun syötävän vieminen nunnille avio-onnen varmistamiseksi. Hartaat katoliset käyvät myös ehtoollisella ennen häitä.

Jos vanhemmat eivät hyväksy nuorten avioitumisaikeita, on vieläkin yleistä, että nuoripari joutuu karkaamaan ja menemään naimisiin toisella paikkakunnalla. Pattitilanne yritetään sitten avata jonkun myötämielisen sukulaisen kautta. Tavallisesti viimeistään lastenlasten ilmaantuminen murtaa vanhempien vastustuksen.

Häät. Yleisimmin häitä pidetään joulukuussa, joka on viileintä aikaa. Sunnuntaisin katolinen kirkko ei järjestä häitä. Perinteisesti sulhasen suku maksoi häät, mutta nykyisin usein molemmat suvut osallistuvat kuluihin. Seuraavassa kuvataan katolisia kirkkohäitä, jotka ovat yleisimpiä suurimmassa osassa maata. Vaikka amerikkalaisia tapoja on paljon omaksuttu, kuten hääkakun leikkaaminen yhdessä, on myös monia eroja. Sulhanen pukeutuu barong tagalogiin, eli ohuesta ananaskuidusta valmistettuun juhlapaitaan. Morsiamelle tavallisesti teetetään valkoinen hääpuku, jossa on pitkä huntu, ja ulkonaisesti hän näyttää täysin länsimaiselta. Hän ei kuitenkaan aina heitä morsiuskimppua, vaan vie kukat pyhimyksille. Riisiä ei heitellä, koska köyhässä maassa se katsotaan ruoan haaskaamiseksi. Hääseremonia on pitkä, sillä siihen liittyy messu. Vihkimisen aikana morsiusparin lähellä seisovat tavallisesti molempien kummit samaan tapaan kuin lasten ristiäisissä. Sormusten vaihtamisen sijaan sulhanen lahjoittaa morsiamelle kulta- tai hopearahoja, jotka symboloivat hänen vakaata aikomustaan pitää tulevasta perheestä huolta. Häätoimitusta avustamaan on valittu joukko sukulaisia, jotka huolehtivat kynttilöiden sytyttämisestä ja morsiamen hunnusta ym. seremonioista. Häissä myös tanssitaan ja morsiamelta ja sulhaselta voi ”ostaa” tanssin pujottamalla setelin hänen vaatteisiinsa. Morsiuspari saattaa juhlan huipennukseksi vapauttaa valkoisen kyyhkysparin merkkinä avioliiton alkamisesta rauhan ja sopusoinnun merkeissä. Häätavoista on lukuisia kuvauksia Internetissä.

Sukunimet

Jokaisella filippiiniläisellä, naisilla ja miehillä, on

etunimi (filippiinoksi pangalan, engl. given name)
keskimmäinen nimi (gitnang apelyido, middle name)
sukunimi (apelyido, surname)

Keskimmäinen nimi tulee äidiltä: se on tavallisesti sama kuin äidin tyttönimi. Tai myös äidin sukunimi, joka on avioliitossa saatu. Keskimmäisestä nimestä käytetään tavallisesti vain alkukirjainta.

Tavallisesti naisen mennessä naimisiin, hänen nimestään putoaa pois äidin tyttönimi ja tilalle uudeksi keskimmäiseksi nimeksi tulee isän sukunimi.

Kaikissa Filippiinien virallisissa lomakkeissa pyydetään vain naista ilmoittamaan sekä tyttönimi (maiden name) että avioliiton kautta saatu nimi (married name).

Naiset voivat vaihdellen käyttää erilaisia yhdistelmiä. Esim. jollakin on neljä nimeä: etunimen lisäksi sekä äidin että isän puolelta saatu sukunimi ja aviomieheltä saatu sukunimi. Monilla naisilla on käytössä kaksoisnimiä joko väliviivan kanssa tai ilman (esim. presidentti Gloria Macapagal-Arroyo, Macapagal on hänen isänsä sukunimi). Toiset käyttävät vain jotakin sukunimistään esim. koska eivät halua miehensä nimeä näkyviin. Henkilö voi melko vapaasti valita, miten itseään nimittää, paitsi tietysti virallisissa papereissa.

Virallisten etu- ja sukunimien lisäksi lähes kaikilla on vielä lempinimiä, joilla heidät tunnetaan usein paremmin kuin virallisten paperien sukunimillä. Nimet ovat kuitenkin erittäin tärkeitä henkilöyden todistamiseksi virallisissa yhteyksissä, etenkin kun maassa ei ole (vielä) Suomen tyyppistä sosiaaliturvatunnusta.

Filippiiniläisistä sukunimistä

Etunimet

Filippiineillä ei ole almanakkaan sidottuja nimipäiviä ja lapsille valitaan tai muodostetaan etunimiä melko vapaasti. Nimiä annetaan tavallisesti vain yksi.

Mitä etunimiä lapsille annetaan?

Avioituminen ulkomaalaisen kanssa on yleistä ja tavoiteltua. Etenkin naiset hakeutuvat ulkomaille naimisiin sekä romanttisista että taloudellisista syistä. Filippiiniläiseen perhekeskeisyyteen kuitenkin kuuluu, että lapset tahtovat avioliitolleen vanhempiensa siunauksen. Perhe haluaa myös tutustua tarkasti etukäteen tyttären tai pojan tulevaan puolisoon ja mieluiten vielä tämän perheeseen ja kotiinkin (vähintään valokuvien ja videoiden avulla). Tulevan sulhasen tai morsiamen odotetaan käyvän tutustumiskäynnillä hyvissä ajoin ennen häitä. Tavallisesti suku järjestää nuorelle parille suuret häät, jonka kustannuksiin odotetaan ulkomaalaisen osapuolen osallistuvan.

Suomalais-filippiiniläisissä avioliitoissa voi olla erityisongelmana esim. suhtautuminen filippiiniläisen puolison lapsiin aikaisemmista avioliitoista. Toinen ongelma on useinkin se, että filippiiniläiset haluavat lähettää rahaa vanhemmilleen, sisaruksilleen ja mahdollisesti myös lapsilleen, jotka jäävät Filippiineille. Suomalaiselle voi olla vaikea ymmärtää tällaista velvoitetta, koska me olemme tottuneet luottamaan sosiaaliturvaan.

Hautajaiset noudattelevat katolisia tapoja. Kuolinilmoitus lehdissä on varakkaiden tapa, muut lähettävät viestin muilla keinoin. Tavallisesti heti kuoleman jälkeen ruumis asetetaan surutalossa ikkunalliseen arkkuun korokkeelle ja sen äärellä pidetään jopa monien vuorokausien mittaisia ruumiinvalvojaisia. Valvojaisten pituus riippuu esimerkiksi siitä, joudutaanko odottamaan jotakin tärkeää lähiomaista. Lähiomaisten lisäksi valvojaisiin tulevat kaikki, jotka tuntevat tarvetta vainajan hyvästelyyn. Vain lähiomaiset pukeutuvat mustiin. Vieraat käyvät lyhyellä surunvalittelukäynnillä ja antavat yleensä setelin tai pari surutalon tukemiseen. Tyypillistä on, että valvojaisissa syödään, juodaan ja pelataan korttia, mikä voi vaikuttaa yllättävältä suomalaisen silmään. Hautajaisten jälkeen seuraa yhdeksän päivän suruaika ja sen jälkeen vainajaa muistetaan vielä kuoleman vuosipäivänä.

Yhteiskunta

Talkoohenki (bayanihan) on yleistä etenkin maalla, missä naapurit vuoron perään auttavat toisiaan. Tämä muistuttaa Suomestakin tuttua tapaa, kuten talojen rakentamista yhdessä.

Uskonnolliset tavat. Yli 80% väestöstä on erilaisia roomalaiskatolilaisia, kymmenisen prosenttia muita kristittyjä, 5% islamilaisia ja monet alkuperäiskansoista harjoittavat luonnonuskontoja. Uskonnollisilla rituaaleilla ja symboleilla on erittäin keskeinen asema katolilaisten elämässä. Kirkossa käydään paljon useammin kuin Suomessa, messussa, ehtoollisella tai ripittäytymässä. Kirkon siunausta pyydetään monenlaisten tapahtumien yhteydessä. Uskonnon asemaa korostaa se, että lukuisissa oppilaitoksissa on tunnustuksellinen opetus.

Lisää Filippiinien uskonnoista.

Juhlapäivien vietto

Lue lisää Filippiinien juhlapäivistä ja juhlien vietosta.

Tärkein kirkollisista juhlapyhistä on pääsiäinen, jolloin pitkästäperjantaista ensimmäiseen pääsiäispäivään järjestetään monilla paikkakunnilla valtavia kulkueita itseruoskijoineen ja ristiinnaulitsemisnäytelmineen. Joulu on myös erittäin tärkeä uskonnollinen juhla, vaikkakin sen vietto on varsin kaupallista lahjoineen, lauluineen ja muovijoulukuusineen. Joulukoristeista tyypillinen on tähtilyhty (parol), jonka valmistamiseen käytetään perheissä ja yhteisöissä paljon luovuutta.

Filippiiniläinen kalenteri on täynnä erilaisten pyhimysten päiviä ja lisäksi jokaisella paikkakunnalla on omat pyhimyksensä, joita juhlistetaan fiestoilla (pista). Fiestat ovat koko kansan juhlia, joissa syödään juhla-aterialla esim. kokonaisena paistettua sikaa (litson) ja muita paikallisia herkkuja. Missikisat, laulukilpailut, puheet ja uskonnolliset rituaalit kuuluvat fiestojen ohjelmaan.

Muista juhlista itsenäisyyspäivä on tärkeimpiä. Filippiinien itsenäisyyspäivää vietetään Espanjasta itsenäistymisen kunniaksi vuonna 12.6.1898. Filippiinoksi päivän nimi on Araw ng Kalayaan eli vapauden päivä ja sitä juhlitaan isänmaallisin (sikäläisittäin ”äidinmaallisin”) lauluin ja sotilasparaatein. Vuoteen 1964 asti Filippiinien itsenäisyyspäivää vietettiin 4.7., mikä viittasi itsenäistymiseen Yhdysvaltain alaisuudesta vuonna 1946. Nykyään virallinen itsenäisyyspäivä on kuitenkin 12.6.

Kansallisten juhlapäivien kalenteri.

Liikennekulttuuri. Manilalainen säännöistä piittaamattomuus voi aiheuttaa kulttuurisokin suomalaiselle. On kuin liikenteessä ei olisi lainkaan sääntöjä, vaan jokainen yrittää tunkea itsensä läpi sieltä, mistä pääsee. Jalankulkijat ylittävät tien mistä tahansa, jeepneyt pysähtyvät missä hyvänsä kuin pysäkkejä ei olisi, kaistoista piittaamatta autoja kulkee tiellä rinnakkain niin monta kuin mahtuu, torvia soitetaan huumaavasti, autot ovat suomalaisen silmään useinkin romutuskunnossa, niissä ei ole katalysaattoreita, eipä edes äänenvaimentajaa pakoputkissa, turvavöistä ei liene kuultukaan. Kaikesta huolimatta liikenne sujuu jotenkin. Julkiset kulkuneuvot ovat yllättävän luotettavia, joskin aikatauluja niillä ei ole ja hirvittävien ruuhkien takia liikkuminen kaupungin sisällä on todella hidasta (lukuun ottamatta sähköraitioteitä).

Maaseudulla taas ajoneuvojen, joista tavallisin on jeepney, kantokykyä koetellaan lastaamalla ne aivan liian täyteen turvallisuudesta tinkien. Ihmiset istuvat ja seisovat myös auton katolla ja sivuilla. Jos autot kulkisivat nopeammin, mikä huonoilla teillä on mahdotonta, kulkeminen niillä olisi vielä vaarallisempaa. Positiivisena puolena ajokulttuuri on kaikin puolin joustavampaa kuin meillä eikä kiilailua tai riitelyä juuri näy.

Vapaa-aika

Lomia filippiinoilla on paljon vähemmän kuin meillä. Työviikkokin on yleensä 6- tai jopa 7-päiväinen ja vuosilomat kestävät muutaman päivän – kenellä niitä on. Suosituinta loma-aikaa on kuivan kauden kuuma loppupuoli maalis-huhtikuussa. Tähän kauteen sisältyy pääsiäinen, jolloin ”koko maa on kiinni” pari päivää. Kalenterin muita yleisiä vapaapäiviä ovat mm. vappu (työläisten päivä) 1.5. ja itsenäisyyspäivä 12.6. Näiden lisäksi on lukuisia pyhimyksille omistettuja päiviä ja paikallisia juhlia, jolloin useimmilla on vapaata.

Kauneuskilpailuja järjestetään kaikkialla lastentarhoista valtakunnalliselle tasolle. Naisten ulkonäköön kiinnitetään paljon huomiota ja tytöt ja naiset haluavat nauttia pynttäytymisestä ja helyistä. Kilpailuilla on kuitenkin myös tärkeä yhteisöllinen merkitys, koska lavalle pääsevät usein kaikki halukkaat ja koko yhteisö osallistuu tapahtumaan. Tavallista on, että jo hyvin pienet tytöt osallistuvat niihin ja vanhemmat ylpeilevät heillä. Kyse on siis osittain aivan muusta kuin meidän tuntemissamme missikisoissa, joissa vain kansallistunne muistuttaa yhteisöllisyydestä – ja sekin oli paljon voimakkaampaa Armi Kuuselan aikoihin.

Rahapelit ja kaikenlainen vedonlyönti ovat erittäin suosittuja. Mah jong on naisten tavallisin peli. Kukkotappelut ja muu uhkapeli ovat miesten harrastuksia, joissa toisinaan menevät perheen ruokarahat. Oleellista on, että aina mukana on myös raha ja sen tuoma jännitys. Monet kuluttavat vapaa-aikansa rahapeleissä, jotka ovat myös suuri sosiaalinen tapahtuma.

Viihde. Karaoke ja yleensä laulaminen ovat suosittua kansanhuvia. Filippiiniläiset ovatkin armoitettuja esiintyjiä. He ovat hyviä kaikessa esiintymisessä puhumisesta musiikin esittämiseen ja näyttelemiseen, koska heidät koulitaan siihen jo nuorena. Ujoutta ei arvosteta, kaikki opetetaan pienestä estradille ja heitä palkitaan siitä. Lapsilla on aina tärkeä esiintyjän osa eikä mitään karsintaa tehdä. Jokainen saa esiintyä ja aplodit ovat varmat. Diskot ovat nuorison suosiossa.

Alkoholikulttuuri. Naiset ovat olleet näihin asti melkein raittiita ja heille on sälytetty vastuu miestenkin moraalin vartioinnista. Tilanne on ollut kuin meillä vielä 1950-luvulla, mutta muutos on juuri tapahtumassa. Miehet harrastavat rommin ja oluen sekä kotitekoisen palmusahdin (tuba) juontia. Humalassa ei kuitenkaan käyttäydytä kuin meillä – eihän se mitenkään sopisi esimerkiksi äänen korottamisen kieltoon ja pakikisamaan – eikä siellä näe rappioalkoholisteja kaduilla.

Huumeet. Presidentti Duterten valtaannousu 2016 nosti esille Filippiinien huumekysymyksen. Perinteisesti paikallista kannabista on saanut aina jostakin, nyttemmin muutkin huumeet ovat leviämässä. Eniten keskustelua on aiheuttanut suhteellisen halpa, helposti valmistettava ja vaarallinen metamfetamiini eli paikalliselta nimeltä shabu. Duterten aloittama verinen huumesota, johon on liittynyt huumeen välittäjien ja käyttäjien murhat ja satojen tuhansien pidätykset ja vieroitushoito, parhaillaan muuttaa kulttuuria.

Urheilu ja liikunta ovat vaikeita köyhissä tropiikin oloissa, missä on liian kuuma moniin lajeihin eikä kansan liikuntamahdollisuuksiin ole ollut varaa kiinnittää huomiota. Paremmissa piireissä uidaan altaissa, käydään ilmastoiduilla kuntosaleilla tai matkustetaan golf-radoille ja hiekkarannoille. Rantaviivaa riittäisi myös köyhemmille, mutta monet eivät osaa uida. Tärkeimpiä kansanlajeja on koripallo, jota pojat pelaavat kaikkialla, missä on muutama metri tilaa. Taistelulajit (arnis) ovat paikallisia erikoisuuksia.

Koristelu. Katolinen rihkama, kirjavat esineet ja värikkyys kuuluvat koristeluun sekä kodeissa että kulkuvälineissä. Katuvarret ovat täynnä valtavia melodramaattisia elokuvamainoksia. Omaperäinen ilottelu ja nokkeluus näkyy monissa seikoissa. Esimerkiksi jeeppien koristelu on kokonainen taiteenlaji. Autojen torvet soittavat jotakin melodiaa tai muuta erikoista ääntä. Englanninkieliset sanaleikit ovat tavanomaisia mainoksissa ja muissa teksteissä.

Lisää tietoa tavoista

Agoncillo, Teodoro A. (1998). Filipino Traits and Customs.

Philippines. Lonely Planet, Travel Survival Kit. Australia. (hanki uusin painos)

Roces, Alfredo & Grace (hanki uusin painos). Culture Shock! Philippines. Singapore.

Filippiiniläinen joulu