"Bahala na - malasakit"- kristityt matkalla kohti dekolonisaatiota

Gert Rüppell, 2004

Artikkeli on alun perin teoksesta
Tove Selinheimo (toim.): Filippiinit - Idän ja lännen kohtaaminen. Filippiinit-seura, Helsinki, 1992.

Sivun on päivittänyt 2.1.2007 Riitta Vartti, riitta.vartti@kolumbus.fi.

Uskontosivulle  |  Kulttuurisivulle  |  Etusivulle


Filippiiniläisten syvän uskonnollisuuden osoittamiseksi ei tarvita sen kummempia tutkimuksia. Uskonto on Filippiineillä elämäntapa. Kun esimerkiksi nousee lentokentällä taksiin, huomaa peruutuspeilistä roikkuvan rukousnauhan ja siinä tekstin "Äiti Maria, suojele meitä". Jos ajaa jeepneyllä, Filippiinien yleisimmällä kulkuneuvolla, löytää kuljettajan paikalta varmasti jonkin uskonnollisen mietelauseen. Vaikka viime aikoina Aasian suurkaupungeissa ja erityisesti Filippiineillä maallistuminen on lisääntynyt ja kasvava osa asukkaista muuttanut uskonnollista elämäntapaansa, edelleen suurin osa tavallisesta kansasta osallistuu usein ehtoolliselle, käy tunnustamassa syntinsä ja täyttää kirkot juhlapäivinä. Karismaattinen uudistusliike (Cursillo-liike) ja kristillinen ruohonjuuritason liike ovat viime aikoina oleellisesti elävöittäneet hengellistä elämää.

Jumalanpalvelukset sekä etenkin joulunaluspäivien messut, ns. Misas de Gallo, jotka pidetään uuden päivän herätessä aamuhämärästä, laulu ja piinaviikon dramaattinen kärsimyksen kuvaus, fiestat ja muut kansanjuhlat ruokkivat Filippiinien kristittyjen hengellisyyttä.

Aasian ainoa kristillinen maa

Filippiineillä noin 90% asukkaista kuuluu erilaisiin kristillisiin kirkkokuntiin, joista roomalaiskatolinen on suurin.

Kehitys kohti tätä "lähes kristillistä yhteiskuntaa" Kaukoidässä alkoi 31.2.1521, kun Magalhaesin miehistöön kuulunut pappi Valderrama toimitti ensimmäisen kerran pääsiäismessun Filippiinien maaperällä. Magalhaesin kiihkeä pyrkimys saattaa koko väestö kirkon helmaan päättyi hänen kuollessaan ja myöhemmätkään yritykset eivät ole onnistuneet.

Espanjalaisten tuliaiset

Filippiinien kristikunnan historialle ovat tyypillisiä jatkuvat ristiriidat ensin espanjalaisten, myöhemmin amerikkalaisten valta- ja paikallisten asukkaiden vapautuspyrkimysten välillä. Etsittäessä Filippiinien kristikunnalle tyypillisiä tuntomerkkejä törmätään yleisesti tunnettuihin symboleihin. Eräs tärkeä hahmo on Jeesus-lapsi, Santo Niño, joka on siirretty Prahasta filippiiniläiseen kulttuuriin. Tämä purppuraviittaan kiedottu lapsi valtikoineen ja valtakunnanomenineen ei symboloi ainoastaan espanjalaista / katolista käsitystä kirkon ja valtion ykseydestä, vaan myös sitä, että Filippiineillä Jeesus-lapsen ei koskaan annettu kasvaa aikuiseksi. Vaikuttaa siltä, että lasta pidettiin vaarattomampana.

Eräällä eteläisellä sokeritilalla on plantaasityöläisen mökki, josta löytyy aivan toisentyyppinen Jeesus-lapsen kuva, The Angry Christ (vihainen Kristus). Se on kuva raivokkaasta aikuisesta miehestä, joka vihaisesti korottaa kätensä kohti katselijaa. Päivä plantaasilla riittää kertomaan, että tämän kuvan taustalla kaikuu kysymys: "Kuulutko sinäkin niihin, jotka kannattavat epäoikeudenmukaisuutta?" Filippiinien kirkon historia kulkee näiden kahden ilmaisuvoimaisen kuvan välisessä maastossa.

Lähes 300 vuotta kestänyt siirtomaavallan vastustus saavutti huippunsa 17.2.1872, kun filippiiniläiset papit Gomez, Burgos ja Zamora kuristettiin julkisesti espanjalaisten siirtomaaherrojen toimesta sen vuoksi, että he olivat näkyvästi osallistuneet Caviten kapinaan. Oli kyse vallasta ja herruudesta espanjalaisen luostaripaiston ja pienen paikallisten kirkonmiesten ryhmän välillä. Paikalliset papit asettuivat puolustamaan filippiiniläisten pappien tasa-arvoisuutta espanjalaisten rinnalla. (Tapahtumat saivat alkunsa sekularisoitumisliikkeestä, johon oli vaikuttanut Ranskan vallankumous.) Paikallinen väestö alkoi tiedostaa itsensä. Filippiiniläinen nationalismi oli syntynyt. Heidän tunnussanansa oli filippiiniläistäminen. Espanjalaiset, kuten amerikkalaisetkin koettivat tukahduttaa orastavan kansallistunteen.

Amerikkalaisten antimet

Juuri amerikkalaiset arvioivat maan ja kansan tilanteen nurinkurisesti. Heidän mielestään filippiiniläiset tulisi saattaa sivistyksen ja kristillisyyden pariin 300 vuoden kansallisen katolilaisuuden jälkeen. He eivät pitäneet filippiiniläisiä täysivaltaisina ihmisinä. Tämä suhtautumistapa näkyi, kun Filippiinien virallista katolilaisuutta amerikkalaistettiin ja New Orleansista lähetettiin Manilaan apostolinen paavin lähettiläs Isä Chapelle. Hänen mielestään filippiiniläiset olivat niin kyvyttömiä, että heille voi uskoa vain alemmantasoiset tehtävät. Tämä ja muut uusien isäntien vastaavat mielipiteet johtivat siihen, että yhä useammat Filippiinien katoliset kristityt siirtyivät vallankumouksen aikana syntyneeseen kirkolliseen liikkeeseen sotilaspastori Aglipayn johdolla. Chapellen käytös synnytti sanonnan "Tie Roomasta". Kaksi vuotta hänen saapumisensa jälkeen perustettiin Iglesia Filipina Independiente.

Ennen amerikkalaisten tuloa Filippiineillä käytiin voitokas vapaussota espanjalaisia vastaan. Sen jälkeen kun amerikkalaiset olivat mitätöineet tämän voiton ja vallanneet saariryhmän verisesti itselleen, oli ainakin kirkon taholla saavutettu jonkinasteinen kansallinen identiteetti. Amerikkalaiset toivat mukanaan protestanttisuuden. Nykyään protestanttisiksi luetaan seuraavat kirkkokunnat: United Church of Christ in the Philippines, anglikaanit, luterilaiset, baptistit, metodistit, Iglesia Filipina Independiente ja Pelastusarmeija. Ne tekevät yhteistyötä kansallisessa kirkkojen neuvostossa ja niillä on yhteisiä projekteja, kuten terveydenhuollon perusprojekti, ekumeeninen aktio oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheytyksen puolesta, Raamattu-viikot jne. Neuvostoon on liittynyt myös Kehittämistyön ekumeeninen keskus, joka kattaa koko maan tukien tietoisuuskasvatusta maan kehitystyössä.

Protestanttiseen rintamaan on ilmaantunut monia fundamentalistien ryhmiä, jotka ovat suuntautuneet toisaalta armeijaa hyödyttävään moraaliseen aseistariisuntaohjelmaan, toisaalta uuteen lähetystyöhön kansan keskuudessa ja varsinkin Filippiinien 50 vähemmistöheimon parissa. Useiden Filippiinien kristittyjen mielestä näillä ryhmillä on ratkaiseva asema kansan aseellisen vapautusliikkeen vastustamisessa (esim. El Shaddai).

Kaikki mainitut ryhmät ja kirkot ovat kuitenkin pieniä verrattuna roomalaiskatoliseen kirkkoon, joka on Filippiinien suurin kirkkokunta. Seuraavat luvut ovat vain suuntaa-antavia. Filippiineillä on noin 7000 nunnaa 66 eri nunnakunnasta. Maan 4500 pappia, joista puolet toimii luostareissa, kuuluvat hieman yli 100 piispan ja kahden kardinaaliarkkipiispan alaisuuteen. Kirkko omistaa vähän alle 600 peruskoulua, 920 keskiasteen koulua, 159 lukiota sekä 12 yliopistoa, joissa on yli miljoona opiskelijaa. 21 radio- ja televisioaseman ohella kirkko julkaisee kolmea koko maassa kerran kuussa ilmestyvää aikakauslehteä. Lisäksi sillä on kentällä noin 800 filippiiniläistä lähetystyöntekijää. Yhteistyöelimenä toimivat Filippiinien piispainkonferenssi (CBCP) ja korkeamman luostarijohdon liitto (AMRSP).

Melkoinen joukko järjestöjä on omistautunut lisäksi erityisesti sosiaalityölle. Tämä on synnyttänyt kuilun katolisen kirkon piirissä niiden välille, jotka tukevat hallitsevaa valtaa ja niiden, jotka eivät löydä sopivaa tapaa seurata Jeesusta ellei sitä tehdä köyhien puolella. Lisäksi sosiaalityö on varsin selkeästi osoittanut millaisiin tehtäviin kirkon tulisi ryhtyä.

Usko ja yhteiskunta

Tilannetta voi kuvata kaksinaiseksi. Jollekin pääasia on siirtomaamenneisyydestä johtuvan riippuvuuden lopettaminen (teologinen dekolonisaatio), kun jonkun toisen kannalta on tärkeintä heijastaa kansan pyrkimystä irti nykyisestä alistuksesta siirtomaavallalle, maailmantaloudelle tai sotilasvallalle. Joka tapauksessa kirkko on taistelutilanteessa, jossa kamppaillaan kasvavassa kurjuudessa elävän kansan eloonjäämisestä ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Tässä ei ole tilaa laajasti esitellä tutkimuksia Filippiinien aikaisemmasta tilanteesta, jossa järjestelmän arvostelijat vaiennettiin konepistoolein, ihmiset katosivat jäljettömiin ja yhtäläiset oikeudet olivat kaikille kaukainen unelma. Uusliberalismi, ulkomaalainen pääoma ja sisäinen turvattomuus aiheuttavat kuitenkin sen, että huuto oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta on edelleen ajankohtainen. Mutta mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa tässä maassa? Millaisia oloja dekolonisaatio muuttaisi? Muutamat kuvat voivat selvittää, mitä tarkoitan.

Eräs näky: Työn loppuun kuluttama nainen, joka seisoo ilmeettömänä ruumisarkun luona. Siinä makaa naisen vanhin poika, joka löydettiin ammuttuna kaukaa kylän ulkopuolelta. Toinen näky: Yhä suurempi joukko japanilaisia ja Euroopan Yhteisön kalastustroolareita kerääntyy Filippiinien rannikon edustalle noudattamatta sopimusta, jonka mukaan 200 merimailia lähempänä rannikkoa ei saa kalastaa. Yhä useammat paikalliset kalastajat kykenevät hädin tuskin elättämään perheensä jäljelle jääneillä kaloilla. Kolmas näky: Davaon kaupungin edustalla on 30 m leveä ja 5 km pitkä niemi, joka on täynnä lukemattomia jätteistä kyhättyjä lautahökkeleitä. Täällä asuu ihmisiä ja kasvaa lapsia. Yhtäkkiä hökkelit saavat purkutuomion ja ne siivotaan pois raivaustraktoreilla. Kaupunginjohtaja on antanut maan yksityisomistukseen. Ihmiset taistelevat, voittavat, kuluu aikaa. Uusi hallitus astuu valtaan. Sen mukana tulevat puolisotilaalliset vigilante-joukot, jotka nyrkeillään taivuttavat vastustajat puolelleen hallituksen hiljaisen hyväksynnän turvin. sieltä, mihin voitokas seurakunta oli aiemmin rakentanut itselleen pienen kappelin, löytää nyt tarkkailupisteen, josta käsin pyritään pitämään kurissa terrorisoitua kansaa.

Kolme kuvaa, kolmesti perätään oikeudenmukaisuutta. Tätä kysymystä eivät monet enää ohita Filippiineillä, vaan ottavat siihen kantaa. Hintana on usein ollut se, että heidät on ammuttu tai eristetty ja naispuoliset kirkontyöntekijät raiskattu.

Puolueellisuutensa he ovat oppineet köyhiltä. Köyhien keskusteluista löytyy vastaus, joka on kirjoitettu Manilassa olevaan Bethel Tempel Church -kirkkoon. "Kristus on vastaus!" Epäselväksi jäi vain itse kysymys. Selkeimmillään tällaiset kysymykset ovat maanviljelijöiden keskusteluissa, kuten seuraavassa.

"Jokin aika sitten kyläämme tuli pappi pitämään messua. Lopuksi kysyimme häneltä, mitä mieltä hän on toiveistamme omistaa maata. Arvatkaapa, mitä hän vastasi! Hän lainasi Raamattua ja sanoi: "Älä varasta!" Kuka kykenee taistelemaan tällaista moraalista ojennusta ja kehotusta vastaan? Mutta paljon tärkeämpää on se, minkä hän jätti sanomatta.

Varastamista on nimittäin olemassa kahta lajia, yksilöllistä ja yhteiskunnallista. Jos esimerkiksi minä menen jonain iltana Mang Juanin taloon, kun hän vaimoineen on poissa, ja otan sieltä joitakin minulle kuulumattomia tavaroita, mitä minä teen? Luonnollisesti varastan sellaista, mikä ei kuulu minulle. Tämä on yksilöllinen tapa varastaa. Jos sitten jään kiinni, niin mitä tapahtuu? Oletettavasti päädyn vankilaan. Jos sen sijaan olisin maanomistaja ja palkkaisin vuokraviljelijöitä ja päivätyöläisiä enkä sitten maksaisi heille täyttä palkkaa satokauden päätyttyä eli toisin sanoen en antaisi heille sitä, mikä heille inhimillisesti ottaen kuuluu, koska en pidä heitä samanlaisina ihmisinä kuin itseäni – jos toimin näin, niin mitä minä silloin teen? Sehän on päivänselvää – vai onko? - että otan silloin sitä, mikä ei minulle kuulu. Tämä on yhteiskunnallinen tapa varastaa. Useimmissa tapauksissa se on jopa lailla turvattua tai ainakin yhteiskunnallisesti hyväksyttyä. Jos maanomistajana teen tällaisen varkauden, ja kysytte, mitä minulle tapahtuu: "Joudunko vankilaan?", on vastaus: "Ei tietenkään!" Päinvastoin ansaitsen tällä tavalla niin runsaasti rahaa, että minulla on varaa antaa paljon almuja. Minua pidetään suurena ihmisystävänä ja varmasti erittäin arvostettuna miehenä.

Muutoksen juuret löytyvät ruohonjuuriseurakunnista

Tuollaisina hetkinä köyhät löytävät Raamatun uudelleen inhimillisen elämän mittapuuksi. Siinä kerrotaan köyhistä ja alistetuista, maan viljelijöistä, kalastajista, leskistä ja orvoista. Jumalan valtakunta on juuri heitä, tavallisia seurakuntalaisia varten. Kun he aikaisemmin kuulivat Sanaa, se tuntui sanovan heille: "Unohtakaa, että olette köyhiä ja alistettuja, maan viljelijöitä, kalastajia, leskiä ja orpoja. Unohtakaa se ainakin pyhillä paikoilla ja juhla-aikoina. Unohtakaa asemanne juhlakulkueissa ja esirukouspalveluksissa (Novenas ). Usein unohtaminen tuntui mukavalta ja helpolta. Joskus unohtaminen oli kuin unelma. Mutta lopussa odotti aina pudotus todellisuuteen. Nykyään maanviljelijät, slummien asukkaat ja kalastajat ovat huomanneet, että Raamattu kuvaa heidän elämäntilannettaan ja puhuu juuri heille. Se puhuu heidän köyhyydestään ja alistamisestaan, heidän sysäämisestään syrjään ja heidän arvonsa riistämisestä. Raamattu on herättänyt heidät. Nyt on unelmointi loppu, nyt on aika nähdä ja tunnustaa nähty. Joskus herääminen on tuskallista. Sen seurauksena saattaa olla vielä suurempi hätä, mutta samalla se on myös tie ulos hädästä. Köyhät lukevat Raamattua, koska eivät halua jättää sitä herrojensa ja näennäisten suojelijoidensa yksin luettavaksi. He haluavat romuttaa Raamatun aseman vallankäytön välineenä.

Olla vastuussa

Tässä todellisuudessa Filippiinien kirkon on uudelleen löydettävä seuraavat kaksi paikallista kulttuurikäsitettä: bahala (olla vastuussa jostakin) ja malasakit (olla hämmästynyt). Kyseessä on teologisen puheen juurruttaminen uudelleen kansaan, josta 80% elää kurjuudessa ja joka puolestaan kantaa vastuun kristillisestä puheesta. Filippiiniläinen teologi Arevalo ilmaisee asian monen puolesta seuraavasti: "Ollakseen oma itsensä kirkon on osallistuttava täysipainoisesti oman aikansa ja ympäröivän yhteiskunnan tehtäviin. Seurauksena on uutta luova liike partikularismista partikulaarisuuteen, puhtaasta ylikansallisuudesta (Coca-Cola) todelliseen katolisuuteen (Kristuksen kirkkoon)." Nyt taistellaan irti siirtomaamentaliteetista kohti siirtomaavallasta vapaata, paikallista teologiaa.

"Ei pitäisi puhua vapautuksen teologiasta, vaan taistelun teologiasta", Louis Hechanova, eräs toinen filippiiniläinen teologi, kuvaa kuljettavaa tietä. Pitkään koko Filippiinien kansa on ollut taistelutilanteessa. Tähän taisteluun osallistuminen heijastuu useimmista kirkon työntekijöiden teologisista kirjoituksista ja samalla käy ilmi heidän asettumisensa oikeudenmukaisemman, inhimillisemmän ja vapautetun yhteiskunnan puolelle. Tästä syystä olisikin loogisempaa puhua taistelun teologiasta kuin filippiiniläisestä vapautuksen teologiasta. Vapautushan on jokaisen teologin päämäärä, ja taistelun tilanne, jossa he ovat.

Olla hulluja

Nämä sanat tulevat mieleen Tullio Favelliksen, yhteiskunnallisesti aktiivisen papin, haudalla. Papin, joka kiirehti suojelemaan seurakuntalaisiaan sotilaiden mielivaltaisuudelta. Hänet murhattiin. Seurakuntalaiset kinnittivät arkkuun seuraavan muistokirjoituksen, joka on edelleen voimassa filippiiniläisessä ja yleisessä kristillisessä maailmassa:

Oi Herra, lähetä meille hulluja,
hulluja, jotka ovat luopuneet itsestään kokonaan,
hulluja, jotka ovat unohtaneet itsensä,
hulluja, jotka rakastavat muutenkin kuin sanoilla,
hulluja, jotka todella uhraavat henkensä loppuun saakka.

Anna meille hulluja,
ylpeitä ja palavia,
ihmisiä, jotka uskaltavat
hypätä yli turvallisuuden muurien.
Hypätä köyhyyden
tuntemattomuuteen ja turvattomuuteen.

Anna meille hulluja,
jotka uskaltavat hukuttautua joukkoihin
ilman, että he haluavat nostaa itsensä jalustalle
tai käyttää paremmuuttaan omaksi edukseen.

Anna meille hulluja, tämän hetken hulluja,
jotka eivät toivo muuta kuin yksinkertaista elämää,
työläisten kykeneviä vapauttajia.
Rauhan rakkauden aitoja kuulijoita.
Kykenemättömiä pettämään,
valmiita mihin tahansa tehtävään,
missä ikinä apu on tarpeen,
vapaita ja kuuliaisia,
spontaaneja ja kestäviä,
lempeitä ja vahvoja.


Anna meille hulluja, Herra, anna meille hulluja.

Karl Gaspar, hänkin filippiiniläinen teologi, kuvaa prosessia, jossa niin aktolinen kuin protestanttinenkin kirkko on Filippiineillä.

"Keskuudessamme syntyy uusi kirkkomalli, oman aikamme malli. Tämän profeetallisen ja palvelevan kirkon malli uudistaa kirkollista elämää myös silloin, kun vanhat traditionaaliset tavat säilytetään. Näitä vanhoja tapoja käytetään uudella tavalla siinä toivossa, että löytäisimme uudelleen kristityn kutsumuksemme. Koska tämä kehitys tapahtuu kristittyjen keskuudessa, joiden usko vahvistuu taistelussa, se tuo mukanaan piirteitä kansan kirkosta, kansalle läheisestä kirkosta. Siksi kirkossa valtaapitävät tuntevat itsensä uhatuiksi, kun taas ruohonjuuritasolla ihmiset ovat innoissaan."



Uskontosivulle

Kulttuurisivulle

Etusivulle


© Filippiinit-seura ry
www.filippiinit-seura.fi