Alustus seminaarissa "Kolonialismi murtuu Aasiassa - sata vuotta Filippiinien vallankumouksesta" 26.4.1997
Sivun on päivittänyt 2.1.2007 Riitta Vartti, riitta.vartti@kolumbus.fi.


Tove Selin
Japanin vaikutus Kaakkois-Aasian itsenäisyysliikkeisiin

Japanin vaikutus Kaakkois-Aasian maiden itsenäistymisiin on herättänyt keskustelua. Parhaiten Japani muistetaan alueella miehittäjänä, joka "antoi" kaikille miehittämilleen maille muodollisen itsenäisyyden toisen maailmansodan aikana johtamassaan suuressa itäaasialaisessa yhteishyvän piirissä, enimmäkseen sodan loppuvaiheessa. Toisaalta Japani oli Thaimaan ohella alueen toinen maa, joka ei ole ollut varsinaisena siirtomaana. Thaimaa oli tosin eräänlaisessa siirtomaa-asemassa eurooppalaisten valtojen kanssa. Vuoteen 1890 mennessä Britannia kontrolloi Thaimaan ulkomaankaupasta 70 prosenttia.

Japani sen sijaan oli katsellut, mitä naapurilleen Filippiineille oli tapahtunut 1500-luvulla, ja niinpä 1636 silloinen maan johtaja, shogun Tokugawa Ieyasu eristi Japanin lähes 250 vuodeksi kaikilta ulkomaisilta vaikutteilta. Kukaan ei saanut lähteä Japanista eikä kukaan saapua sinne. Tokugawa piti erityisen huolen siitä, että kaikki kristityt, joita jesuiitta Francis Xavierin aloittama lähetystyö oli ehtinyt käännyttää, joko karkotettiin tai tapettiin, elleivät he suostuneet luopumaan uskostaan.

Japani pakotettiin avautumaan vuonna 1853, jolloin amerikkalainen kommodori Matthew Perry sotalaivoineen purjehti Edon, nykyisen Tokion porteille. Japanissa alkoi valtava modernisaatio ja myös militarisoituminen ainoana tavoitteena lyödä länsimaat näiden omilla aseilla ja tulla tasavertaiseksi näiden kanssa. Vuosina 1894-95 käytiin sota Kiinan kanssa, josta palkkioksi Japani otti Taiwanin, silloisen Formosan saaren. 1904-05 lähdettiin eurooppalaista vastustajaa Venäjää vastaan, ja voitto siitä toimi innoituksena niin täällä Suomessa kuin Aasiassakin. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun aasialainen maa voitti eurooppalaisen sodassa nykyaikana.

Mutta jos nyt tarkastellaan Japanin ja Kaakkois-Aasian maiden suhteita samoihin aikoihin, voitaisiin aloittaa päivän teemasta, Filippiineistä.

Filippiinit, kuten muista esitelmistä on käynyt ilmi, sai hetken nauttia itsenäisyydestä 100 vuotta sitten. Filippiineillä oli suurlähettiläs Japanissa Yokohaman kaupungissa. Hän, nimeltään Mariano Ponce, kirjoitti sieltä vuonna 1898 suurlähettiläs Felipe Agoncillolle tähän tapaan:

"Me pyydämme Japanin apua, koska se on ainoa maailman maa, jolla on samat intressit puolustettavanaan kuin meillä, ja jonka kanssa meillä on yhteistä mm. rodullisen ja maantieteellisen läheisyyden vuoksi. Tämä antaa maillemme yhteisen kohtalon... Kukaan ei ymmärrä meidän nykyistä ja tulevaa poliittista tilannettamme paremmin kuin japanilaiset."

Mukana seurasi valokuva Poncesta japanilaisessa asussa yhdessä länsimaisesti pukeutuneen kiinalaisen nationalistin Sun Yat Senin kanssa.

Kansallissankari José Rizal oli myös ihastunut Japaniin ja kirjoitteli perheelleen 10 vuotta ennen Poncea Tokiosta matkallaan Eurooppaan näin:

"Olen viipynyt Japanissa kauemmin kuin aluksi aioin, koska maa vaikuttaa todella kiinnostavalta ja koska tulevaisuudessa meillä on varmasti paljon yhteyksiä ja suhteita Japanin kanssa. Opiskelen japanin kieltä ja ymmärrän sitä jo melko hyvin ja voin, tosin huonosti, sanoa japaniksi, mitä haluan."

Edelliset lainaukset kuvastavat melko yleisiä tuntemuksia Filippiinien 1800-luvun lopun nationalisteissa. Japani oli itsenäisyyden mallimaa, jota filippiiniläiset tuolloin ihailivat. Vasta muutama vuosikymmen myöhemmin mieli muuttui ja Japanista tuli samanlainen siirtomaaisäntä kuin muutkin.

1900-luvun alussa amerikkalaismiehityksen aikana itsenäisyysliikkeet saivat niin taloudellista kuin sotilaallistakin apua Japanista. Itsenäisyyspoliitikko Benigno Ramos Sakdal-puolueesta toimi välillä Japanista käsin ja salakuljetutti sieltä Vapaa Filippiino -propagandalehtisiä.

Joulukuun 8. päivänä 1941 Japani nousi maihin Filippiineillä ja pari vuotta myöhemmin, 14.10.1943 se julisti Filippiinit itsenäiseksi. Presidentiksi nimitettiin José P. Laurel ja varapresidentiksi Manuel Roxas. Laurel oli ennen sotaa vuonna 1938 saanut Tokion yliopistosta kunniatohtorin arvon, ja miehityksen aikana hän teki paljon yhteistyötä japanilaisten kanssa, tosin myöhemmin hän sanoi japanilasten pakottaneen hänet siihen. Japanilaiset tukivat myös Kalipabi-puoluetta, jossa toimivat mm. Benigno S. Aquino ja Jorge B. Vargas. Kaikki filippiiniläiset eivät toki ottaneet japanilaisia riemumielin vastaan, ja vastustuksen kärjessä olivat alusta asti vasemmistolaiset, jotka 1942 perustivat Japanin vastaisen armeijan Hukbalahap (Hukbo ng Bayan Laban sa Hapon).

Japanin merkitys filippiiniläisille oli ennen kaikkea aasialaisen identiteetin tukeminen. Filippiiniläiset olivat pitkän siirtomaavallan aikana identifioituneet lähinnä Etelä-Amerikkaan, jonka kanssa heillä oli paljon yhteistä.

Indokiina eli Vietnam, Laos ja Kambodzha olivat Ranskan siirtomaavallan alla, mutta koska Ranska oli sodan aikana Saksan, Japanin aseveljen, miehittämä, ei Japani virallisesti miehittänyt Indokiinaa, vaan toimi yhteistyössä Vichyn hallituksen virkamiesten kanssa. Japani saapui Indokiinaan jo syyskuussa 1941. Vietnamissa oli jo pitkään ollut vahva kansallismielinen liike, jonka jäseniä oli koulutettu Japanissa jo vuodesta 1905 lähtien. Innokkaimmin itsenäisyyttä ajoi kommunistijohtaja Ho Chi Minhin vetämä Viet Minh, joka oitis ryhtyi taistelemaan myös japanilaisia vastaan. Tukijat Japani löysi uskonnollisesta Cao Dai -liikkeestä, jonka johtaja Cuong De oli maanpaossa Japanissa. Kun Japanin tappio häämötti ja ranskalaiset Euroopan vapautuksen jälkeen käänsivät kelkkansa, Japani miehitti Indokiinan vuoden 1945 alussa ja 9. maaliskuuta 1945 keisari Bao Dai julisti Vietnamin itsenäiseksi.

Kambodzhassa oli silloin kuvioissa kuningas Norodom Sihanouk, joka oli milloin kenenkin puolella. Kambodzhalaiset olivat jo pitkään vaatineet itsenäisyyttä ja protestoineet ranskalaisia vastaan. Erityisesti Ranskalle oltiin katkeria, koska se toi vietnamilaiset virkamiehet Kambodzhaan. Kansallismielisistä Son Ngoc Thanh julkaisi Ranskan vastaista mutta Japani-myönteistä lehteä, mutta hän joutui pian pakenemaan ensin Thaimaahan alueelle, jossa toimi kansallismielinen ja Japanin-vastainen Khmer Issarak (itsenäinen Khmer) -liike. Myöhemmin Thanh pakeni Japaniin. Kambodzha sai japanilaisilta itsenäisyyden 9. maaliskuuta 1945 ja pari päivää myöhemmin kuningas Sihanouk vahvisti sen. Son Ngoc Thanhista tuli pääministeri.

Laos on mielenkiintoinen tapaus. Aikaisemmissa historiankirjoituksissa on todettu, että Laos oli täysin tyytyväinen osaansa Ranskan imperiumissa ja vastusti ehdottomasti Japania. Japani ei löytänyt sieltä itsenäisyysmielisiä ja laot eivät millään meinanneet suostua japanilaisten itsenäisyysjulistuksiin. Kuningas Sisavangvong kuitenkin pakotettiin julistamaan maa itsenäiseksi 8. huhtikuuta 1945. Japanin joukkojen johtaja Sako Masanori yritti vakuuttaa laosilaisia puheessaan väkijoukolle:

"... Japanin ei ole tarkoitus miehittää Laosia, me japanilaiset olemme teidän tovereitanne ja ymmärrämme ahdinkonne. Olemme molemmat buddhalaisia ja keltaisen rodun edustajia. Tehkäämme yhteistyötä ja saavuttakaamme Laosille itsenäisyys!"

Sako tosin epäili, ettei viesti mennyt kuulijakunnalle perille. Vientianeen perustettiin kuitenkin Laosin itsenäisyyttä valmisteleva toimisto (Laosu dokuritsu junbi jimusho). Kansallismielinen Katay Don Sasorith, joka myöhemmin vuosina 1954-55 toimi Laosin pääministerinä, kutsuttiin toimittamaan lehteä nimeltä Kehittyvä Laos (Lao Chaleun). "Itsenäisen" Laosin pääministerinä toimi jo vuodesta 1941 varakuninkaana toiminut prinssi Phetsarath ja prinssi Souvanna Phouma toimi yleisten töiden ministerinä. Jälkimmäisestä tuli myöhemmin vuonna 1951 pääministeri, jona hän toimi useaan otteeseen aina vuoteen 1975 asti ja senkin jälkeen hallituksen neuvoantajana.

Thaimaa oli ollut enemmän tai vähemmän itsenäinen myös siirtomaa-ajan eikä Japanikaan sitä miehittänyt, vaati vain täydellistä yhteistyötä ja avunantoa. Juuri ennen Japanin antautumista Thaimaa vaihtoi liittoutuneiden puolelle eikä siksi joutunut kovasti kärsimään yhteistyöstään Japanin kanssa.

Brittiläisten hallitsemassa Burmassa toimi useita kansallismielisiä liikkeitä. Itsenäisyyssankari Aung San lähetti 30 toveriaan (Thakin) Japaniin saamaan sotilaskoulutusta. Mukana oli myös myöhemmin diktaattoriksi noussut Ne Win. Japanilaisten hyökkäyssodan vanavedessä Aung San tovereineen hyökkäsi brittiarmeijaa vastaan 9. joulukuuta 1941 japanilaisten perustamassa Burman itsenäisyysarmeijassa ja britit karkotettiin. Burmalaisten armeija lakkautettiin kesällä 1942 ja luvattu itsenäisyys julistettiin vasta 1. elokuuta 1943. Osa thakineista oli jo alusta asti vastustanut Japania ja perusti elokuussa 1944 antifasistisen organisaation, johon Aung Sankin kaikessa hiljaisuudessa liittyi.

Brittien hallitsemassa Malaijassa sulttaaneilla oli muodollisesti valta, ja siksi kansallisliike ei ollut niin vahva kuin naapureissa. Japanilaiset miehittivät Malakan niemimaan 8. joulukuuta 1941 ja "japanisoivat" Malaijan osaksi Japanin imperiumia. Poliittisesti aktiiviset kiinalaiset vastustivat japanilaista miehitystä voimakkaasti. He saivatkin eniten kärsiä miehitysvallasta, ja tuhansia kiinalaisia tapettiin. Yhteistyökumppaneita Japani etsi Malaijan muista etnisistä ryhmistä, niinpä malaijeista se sai liittolaisekseen vasemmistolaisen KMM-liikkeen ja intialaisista Subhas Chandra Bosen johtaman Intian kansallisarmeijan aktivisteja. Kiinalaiset muodostivat yhdessä muiden etnisten ryhmien kanssa 1942 Malaijan antijapanilaisen armeijan MPAJA, joka Japanin tappion jälkeen riisui sen joukot aseista. Brittihallinto oli marginalisoinut malaijit, mutta japanilaiset nostivat heidät valtaan. Itsenäisyyttä Malaija ei kuitenkaan laimeista lupauksista huolimatta saanut.

Hollannin siirtomaassa Indonesiassa oli aktiivista itsenäisyystoimintaa ennen japanilaisiakin. Japani oli ollut 1930-luvulla varakkaiden indonesialaisten lomakohde, ja japanilaisiin suhtauduttiin melko myötämielisesti. Japani nousi Indonesiassa maihin 14. helmikuuta 1942 ja vapautti kansallisliikkeen johtajat Sukarnon ja Mohammed Hattan vankilasta. He olivat yhteistyössä japanilasten kanssa ja toimivat japanilaisten perustamassa Putera-järjestössä, jonka tehtävä oli propagoida Japanin puolesta. Mutta vastustajiakin oli ja vuoden 1942 lopulla oli ensimmäinen kapina japanilaisia vastaan. Itsenäisyyttä oli lupailtu jo vuonna 1944, mutta Sukarno ja Hatta julistivat sen vasta kaksi päivää Japanin antautumisen jälkeen, 17. elokuuta 1945.

Oliko Japanilla siis vaikutusta Kaakkois-Aasian maiden itsenäistymiseen? Kuten edellä kävi ilmi, varsinaista vaikutusta ei ollut kuin ehkä Laosissa, mutta kaikkialla se saattoi itsenäistymisprosessia jouduttaa ainakin vähän. Kaakkois-Aasian maat itsenäistyivät todella vähitellen toisen maailmansodan jälkeen, Filippiinit 1946, Burma 1948, Indonesia 1949, Vietnam, Laos ja Kambodzha 1954, Malesia 1957, Singapore 1965 ja Brunei 1983. Japani osoitti aasialaisille, että ilman eurooppalaisiakin voi pärjätä ja toisaalta siirtomaaisäntä on samanlainen riistäjä väristä riippumatta. Sodan jälkeen Kaakkois-Aasian maat saivat ensin sotakorvauksia ja myöhemmin apua, lainoja ja investointeja Japanista, joka tänään näkyy maiden valtavissa talouskasvuluvuissa. Japanin taloudellinen invaasio onkin lopulta muodostanut sodan aikana tavoitellun suuren itäaasialaisen yhteishyvän piirin.

Etusivulle


© Filippiinit-seura ry
www.filippiinit-seura.fi